Tähystyslennoista monitoimihävittäjiin

Vuonna 1918 perustettu Suomen ilmavoimat on eräs maailman vanhimmista yhtäjaksoisesti toimineista lentoaseen puolustushaaroista.

Lue lisää ilmavoimien historiasta täältä:

Ilmavoimien alkuvaiheet (1918)

Uusi puolustushaara hakee suuntaansa (1920- ja 30-luku)

Sotavuodet (193945)

Jälleenrakennus (1945–60)

Yliääniaika alkaa (1960-luku)

Jokasään torjuntakyky saavutetaan (1970-luku)

Hävittäjätorjunta vahvistuu (1980–95)

Hornetin kausi (1995–)

Lisätietoa ilmavoimien historiasta

 

Ilmavoimien alkuvaiheet (1918)

Thulin typ D, ilmavoimien ensimmäinen lentokone Vaasassa maaliskuussa 1918. Kuva: ilmavoimat

Suomen itsenäistymiseen asti sotilasilmailua harjoittivat maamme alueella keisarillisen Venäjän lentojoukot.

Venäjän vallankumouksen jälkeen tammikuussa 1918 alkaneet sotatoimet punakaartin ja kenraali C.G.E. Mannerheimin johtamien valkoisten joukkojen välillä käynnistivät kotimaisen sotilasilmailun kehittymisen.

Valkoinen armeija sai kevättalvella 1918 Ruotsista lahjoituksina koneita, joilla varustetut lentojoukot muodostivat pohjan Suomen ilmavoimille. Ensimmäisenä maahan ehti helmikuun lopulla saapunut N.A.B. typ 9 Albatros -tiedustelu- ja koulukone, jonka siirtolento Vaasaan kuitenkin keskeytyi moottoririkkoon Pietarsaaressa.

Albatrosin sijasta ilmavoimien ensimmäisenä lentokoneena pidetäänkin yleensä Thulin typ D -tiedustelukonetta, joka tuli perille Vaasaan 6. maaliskuuta.

Päivämäärää on siitä lähtien juhlittu ilmavoimien perustamisajankohtana. Koneen lahjoitti ruotsalainen kreivi Eric von Rosen, jonka henkilökohtaisesta onnenmerkistä, Thulinin siipiin maalatusta sinisestä hakarististä tuli kaiken ilmavoimien lentokaluston tunnus aina vuoteen 1945 asti.

Ilmavoimien alkuvaiheen lentokalusto oli sekalainen valikoima lahjoituksina saatua ja ostettua konekantaa sekä venäläistä sotasaaliskalustoa, jota usein saatiin loikanneiden lentäjien mukana.

Lentokaluston lisäksi myös uuden aselajin henkilöstöä tuli ulkomailta, sillä ilmavoimien ensimmäisten lentäjien ja komentajiston joukossa oli muun muassa ruotsalaisia ja saksalaisia upseereita.

Vuoden 1918 sodan aikana ilmavoimien toiminta oli vielä melko pienimuotoista. Se käsitti kirjavalla kalustolla suoritettuja tiedustelulentoja, pommituksia ja lentolehtisten pudottamista. Ilmavoimien vuoden 1918 joukkorakenteen muodostivat kaksi lento-osastoa, joiden tukikohtina toimivat Pohjois-Pirkanmaalla sijaitseva Kolho ja Viipurin Antrea.

Alusta asti ilmavoimat kuitenkin sai itsenäisen aseman, joka sillä on omana puolustushaaranaan säilynyt nykypäiviin asti.

Takaisin sivun alkuun

 

Uusi puolustushaara hakee suuntaansa (1920- ja 30-luku)

Hansa-Brandenburg -tiedustelukoneet olivat ilmavoimien pääkalustoa 1920- ja 30-luvun merilentotoiminnan valtakaudella. Kuva: ilmavoimat

Olojen vakiinnuttua vuoden 1918 sodan jälkeen alkoi itsenäisessä Suomessa lentoaseen käyttöperiaatteen muotoilu.

Ensimmäisen maailmansodan vielä kestäessä ilmavoimat lähetti henkilöstöään oppiin keisarilliseen Saksaan, jonka kaatumisen jälkeen kouluttajia rekrytoitiin vuonna 1919 Ranskasta.

Tätä seurasi 1920-luvun puolivälistä aina toiseen maailmansotaan asti jatkunut englantilaiskausi. Tuolloin ilmavoimissa toimi asiantuntijoita Isosta-Britanniasta, johon myös lähetettiin henkilöstöä opiskelemaan.

1920-luvun alkupuolella ilmavoimien kehittämisen painopiste oli merilentotoiminnassa, sillä Suomen aluevesiin ja tuhansiin järviin tukeutuvan valvontatoiminnan nähtiin olevan lentoaseen tärkein tehtävä.

Niinpä ilmavoimien ensimmäinen suuri kalustohankinta kohdistuikin kellukekoneeseen. Ilmailuvoimien Lentokonetehdas, nykyisen Patrian edeltäjä, rakensi vuodesta 1922 eteenpäin saksalaiseen lisenssiin perustuen peräti 122 I.V.L: A.22:ta eli tutummin Hansaa.

Muuten kalustohankinnoissa jatkui kirjava linja. Erityyppisiä koneita hankittiin pieninä määrinä ulkomailta milloin lisenssivalmistuksen pohjaksi, milloin vaikutteiden saamiseksi kotimaiseen lentokonetuotantoon. Omien Suomessa suunniteltujen ja rakennettujen lentokoneiden tuotanto alkoi vuonna 1928 Sääski-koulukoneella.

Vesilentokoneiden vallitsevasta asemasta huolimatta myös maakentiltä tapahtuva sotilasilmailu kehittyi. Vuonna 1923 ilmavoimissa aloitettiin hävittäjälentäjäkurssit.

Lisäksi 1920-luvun ilmavoimien organisaatioissa olivat mukana meritoimintalaivueiden ohella maalta toimivat hävittäjä- ja pommitustehtäviin kykenevät laivueet, jotka oli järjestetty lentoasemajaon mukaan.

20-luvulla alkoi myös kartoitusvalokuvaus, jota jatketaan ilmavoimissa nykyäänkin.

Gloster Gamecockien käyttöönotto vahvisti ilmavoimien osaamista hävittäjätoiminnassa. Kuva: ilmavoimat

Merilentotoiminnan valtakausi päättyi 1930-luvulla ilmavoimien kehityksen johtoajatuksen vaihtuessa maalta toimivien lentokoneiden merkitystä painottavaksi. Hävittäjäosaamisen kehittäminen vahvistui vuonna 1927 käyttöön tulleiden, Suomessa lisenssillä valmistettujen brittihävittäjä Gloster Gamecockien myötä.

Samassa yhteydessä ilmavoimien koulutusjärjestelytkin muuttuivat. Alkujaan Santahaminaan perustettu Ilmailukoulu siirtyi vuonna 1929 Kauhavalle, jossa alkoi lentävän henkilöstön sekä lentotekniikan ammattilaisten koulutus kantahenkilökuntaan ja reserviin.

30-luvulla Suomessakin otettiin vaikutteita aikakauden ilmasotadoktriinien muotiopista, douhetismista. Sen mukaan konfliktit ratkaisi vahva, hyökkäykselliseen toimintaan kykenevä ilma-ase, jonka pääkalustona toimivat tehokkaat pommittajat.

Suursodan uhan käydessä ilmeiseksi ilmavoimat käynnisti vuonna 1936 laajan varautumisohjelman, jossa hankittiin ja rakennettiin lisenssillä kalustoa uudistetun lentorykmenttirakenteen alle muodostetuille hävittäjä-, yhteistoiminta- ja kaukotoimintalaivueille.

Ohjelman myötä ilmavoimille saatiin Alankomaista Fokker D.XXI -hävittäjiä, Fokker C.X -tiedustelupommittajia sekä brittiläisiä Bristol Blenheim -pommittajia.

Varustautumisohjelma ei ehtinyt valmiiksi ennen kuin kalustohankinnat kansainvälisen tilanteen kiristyessä ehtyivät. Silti sen yhteydessä tehdyillä ostoilla oli keskeinen merkitys marraskuussa 1939 syttyneessä talvisodassa.

Takaisin sivun alkuun

 

Sotavuodet (1939–1945)

Bristol Blenheim -pommittajaa tankataan talvisodan aikana

Bristol Blenheim -pommittajaa tankataan talvisodan aikana kevättalvella 1940 Luonetjärvellä.

Ilmavoimat joutui tulikokeeseen talvi- ja jatkosodassa. Puolustushaaran materiaalinen valmius oli etenkin sotien alkuvaiheessa heikko, mutta korkeatasoinen henkilöstön koulutus paikkasi puutteita.

 

TALVISOTA

Toinen maailmansota alkoi syyskuussa 1939 Saksan hyökätessä Puolaan. Syksyn aikana sodan uhka kävi myös Suomen ja Neuvostoliiton välillä yhä vääjäämättömämmäksi.

Talvisota alkoi 30. marraskuuta, ja Helsinkiä pommitettiin laajasti. Sodan ensimmäinen ilmataistelu käytiin joulukuun ensimmäisenä päivänä, kun luutnantti Eino Luukkanen ampui alas Tupolev SB-2 -pommittajan.

Talvisodan alkaessa ilmavoimien sotavalmius ei ollut paras mahdollinen, sillä kesken jääneen kehitysohjelman jäljiltä rivissä oli vain vähän ajanmukaista lentokalustoa.

Lentävät joukot joutuivat torjumaan vain hieman yli sadan toimintakuntoisen lentokoneen kalustollaan 1 000 taistelukoneen ja myöhemmässä vaiheessa jopa yli 2 000 taistelukoneen voimaa.

Ilmavoimien Fokker D.21 -hävittäjiä

Fokker D.XXI oli ilmavoimien päähävittäjä talvisodassa. Kuva: ilmavoimat

Sodan aikana ilmavoimien materiaalitilanne parani, kun uutta lentokalustoa saatiin omina ostoina (muun muassa Brewster Model 239-, Fiat G.50- ja Hawker Hurricane -hävittäjät) ja lahjoituksina (muun muassa Morane Saulnier M.S.406 -hävittäjät). Kaikki uusi materiaali, kuten Yhdysvalloista hankittu Brewster-hävittäjäkonekalusto, ei kuitenkaan ehtinyt täysimittaiseen käyttöön ennen 105-päiväisen sodan päättymistä maaliskuussa 1940.

Ilmavoimien taistelua määritti talvisodassa selkeä työnjako, jolla palveltiin ilmapuolustustehtävää, tuettiin muita puolustushaaroja sekä täytettiin tiedustelun ja valvonnan tarpeita.

Hävittäjälentolaivueet keskitettiin suojaamaan kotiseudun kohteita ilmahyökkäyksiltä. Yhteistoimintalaivueiden päätehtäväksi tuli maavoimien sotatoimiyhtymien tukeminen valvonta-, tiedustelu- ja tykistölennoin. Pommituslaivueiden vastuulle annettiin lähiselustaan suuntautuvat pommitushyökkäykset sekä lentotiedustelu.

Bristol Blenheim -pommittajien tehtäviä olivat talvisodassa pommitushyökkäykset sekä lentotiedustelu.

Talvisodan loppuvaiheessa ilmavoimien yksiköt keskitettiin Viipurin kaakkoispuolelle tukemaan maavoimien taistelua.

Talvisodan aikana ilmavoimat saavutti 200 varmaa ja 85 epävarmaa ilmavoittoa omien tappioiden ollessa 60 tuhoutunutta ja 69 vaurioitunutta konetta. Lisäksi ilmatorjunta saavutti 300 ilmavoittoa.

Talvisodassa ilmavoimien ohjaajista kymmenen saavutti ilmavoittoja viisi tai enemmän, mitä kansainvälisesti pidetään ässän tunnusmerkkinä. Sodan nimekkäimmäksi hävittäjäohjaajaksi nousi 13 ilmavoittoa saavuttanut Fokker-ohjaaja, luutnantti Jorma Sarvanto. Sarvanto tuhosi tammikuun 6. päivänä vuonna 1940 kuusi Iljushin DB-3 -pommittajaa vain neljässä minuutissa, mikä on lajissaan maailmanennätys.

Talvisodassa Suomen taistelu herätti paljon myötätuntoa, ja ilmavoimat sai materiaalilahjoitusten lisäksi vapaaehtoisapua ulkomailta. Esimerkiksi ruotsalaisen F19-vapaaehtoisrykmentin panos Pohjois-Suomen hävittäjätorjunta-, pommittaja-, ja lentotiedustelutehtävien hoitamisessa oli huomattava.

 

JATKOSOTA JA LAPIN SOTA

Alueluovutuksiin päättynyttä talvisotaa seurasi välirauha, jonka kuluessa ilmavoimien varustelutilannetta parannettiin aktiivisesti.

Valtion Lentokonetehdas korjasi vaurioitunutta lentokonekantaa ja rakensi lisenssillä uusia koneita. Myös talvisodan aikana tilatut, mutta siitä myöhästyneet konetyypit saatiin käyttöön. Lisäksi Saksa toimitti ilmavoimille eri rintamilla sotasaaliikseen saamaansa lentokalustoa.

Kesäkuun 25. päivänä vuonna 1941 alkaneeseen jatkosotaan ilmavoimat osallistui uudella organisaatiolla, jonka rungon muodostivat kaksi hävittäjälentorykmenttiä sekä yksi pommituslentorykmentti.

Lisäksi yksi talvisodan lentorykmentti hajotettiin kolmeksi, sotatoimiyhtymien komentajille alistetuksi yhteistoimintalaivueeksi, ja yksi meritiedustelulaivue perustettiin sukellusvenetorjuntaa varten merivoimien komentajan alaisuuteen.

Päätyyppeinä olivat hävittäjistä Brewsterit, Fiatit, Fokker D.XXI:t, Morane M.S. 406:t, ja Curtiss Hawkit, tiedustelu- ja syöksypommittajista Fokker C.X:t ja pommittajista Bristol Blenheimit. Ilmavoimien kokonaisvahvuus oli 550 konetta.

Ilmavoimien Brewster-hävittäjä

Alun perin lentotukialuksilta toimimaan suunniteltu yhdysvaltalainen Brewster-hävittäjä ei saavuttanut alkuperämaassaan suurta menestystä, mutta ilmavoimien käytössä kone oli jatkosodan alkuvaihessa erittäin iskukykyinen. Kuvassa ilmavoimien ykkösässiin kuuluva kapteeni Hans Wind Brewsterissään vuonna 1943. Kuva: SA-kuva

Jatkosodan etenemisvaiheen aikana ilmavoimat saattoi keskittyä kenttäarmeijan taistelun tukemiseen Karjalankannaksella ja Itä-Karjalassa, sillä kotialueeseen kohdistuva ilmauhka oli talvisodan aikaa lievempi. Myös rintamalla ilmaylivoima oli selkeä, sillä Neuvostoliiton ilmavoimat joutui jakamaan voimiaan Saksan johtaman operaatio Barbarossan torjumiseen eteläisemmillä alueillaan.

Kun maavoimien hyökkäys yli edennyt Karjalankannaksella talvisotaa edeltäneen rajan yli ja Itä-Karjalassa Maaselänkannakselle, alkoi yli kolme vuotta kestänyt asemasotavaihe. Tuona aikana ilmavoimat muutti organisaatiotaan uuden tilanteen mukaiseksi.

Aunuksenkannakselle, Äänisen ja Maaselän suunnalle sekä Karjalankannakselle muodostettiin hävittäjälento- ja tiedustelulentolaivueista koostuneet sekarykmentit, joiden lisäksi alueilla toimi kaukotoiminta- ja pommituslentorykmentti. Lisäksi Etelä-Suomen ja Suomenlahden suojaksi muodostettiin yksi lentorykmentti.

Asemasotavaiheen hiljaisempi ilmatoiminta antoi ilmavoimille arvokkaan mahdollisuuden kehittää toimintaansa. Tuolloin parannettiinkin muun muassa hävittäjätoiminnan johtamisjärjestelmää.

Asemasodan aikana riviin saatiin myös uutta kalustoa, joista keskeisimpiä olivat saksalaisvalmisteiset Dornier Do 17- ja Junkers Ju 88 -pommittajat sekä Messerschmitt Bf 109 -hävittäjäkoneet. Kaluston uusiminen oli tarpeen, sillä jatkosodan alun konetyypit alkoivat jäädä sekä lukumäärältään että suorituskyvyltään kohenevan neuvostoliittolaisen ilmavoiman jalkoihin.

Ilmavoimien Messerschmitt-hävittäjiä ohjaajineen

Saksasta hankitut Messerschmitt Bf 109:t olivat ilmavoimien parasta hävittäjäkalustoa jatkosodan loppuvaiheen torjuntataisteluiden aikana. Kuvassa ilmavoimien ohjaajia päivystämässä koneidensa luona Utissa vuonna 1943. Kuva: ilmavoimat

Lisäksi Valtion lentokonetehdas teki huomattavan määrän olemassa olevan lentokaluston kehitystyötä sekä suunnitteli ja toteutti pienessä mittakaavassa omia konesuunnitelmia kuten Brewsterin puusiipisen kopion Humun sekä kokopuiset Myrsky- ja Pyörremyrsky-hävittäjät.

Asemasota päättyi kesäkuussa 1944 käynnistyneeseen Neuvostoliiton suurhyökkäykseen, jonka aikana suomalaiset vetäytyivät Kannakselle ja Laatokan pohjoispuolelle. Ilmavoimat osallistui hyökkäyksen torjuntaan kellon ympäri tapahtunein hävittäjätorjuntalennoin sekä jopa kymmenien koneiden vahvuisten pommittajaosastojen tekemin iskuin.

Ilmapuolustuksen taistelua tuki merkittävällä panoksella hävittäjä-, hävittäjäpommittaja- ja syöksypommittajakalustolla Immolasta käsin toiminut Saksan Luftwaffen lento-osasto Kuhlmey.

Syyskuussa 1944 päättyneen jatkosodan aikana ilmavoimien lentokonekalusto saavutti 1 567 ilmavoittoa ja ilmatorjunta tuhosi 1 107 lentokonetta.

Taistelutehtävissä tuhoutuneina ja muutoin vaurioituneina menetettiin 539 konetta. Ilmavoittoja saavutti peräti 155 ohjaajaa. Heistä 87 saavutti ässä-nimitykseen oikeuttavat yli viisi ilmavoittoa. Suomalaisten lentäjä-ässien määrä on maailmanennätys väkilukuun suhteutettuna.

Sodan ykkösässiksi nousivat 94 ilmavoittoa saavuttanut lentomestari Eino Ilmari Juutilainen sekä 78 ilmavoittoa saavuttanut kapteeni Hans Wind.

Suomalaisten lentäjien hyvään menestykseen talvi- ja jatkosodassa on esitetty monia syitä. Eräänä keskeisenä tekijänä pidetään everstien Richard Lorentzin ja Gustaf Erik "Eka" Magnussonin 30-luvulla aloittamaa ja sodan aikana jatkunutta ilmataistelutaktiikan ja ilmapuolustuksen johtamisen kehitystyötä, mikä oli kansainvälisestikin katsottuna hyvin edistyksellistä.

Toisen maailmansodan päätös oli ilmavoimien osalta Lapin sota, jossa saksalaiset joukot karkotettiin sotatoimin aselevon velvoitteiden mukaisesti pois Suomen alueelta.

Pohjois-Suomeen muodostettiin hävittäjä- ja pommikoneista koostunut erikoisosasto. Operaatio oli vaativa pitkien etäisyyksien, huonojen säiden ja harvan tukikohtaverkon vuoksi. Lisäksi saksalainen lentokalusto oli lukumäärältään ja laadultaan hyvää. Erikoisosasto menetti huhtikuussa 1945 päättyneessä operaatiossa 60 koneestaan peräti 14.

Takaisin sivun alkuun

 

Jälleenrakennus (1945–60)

Ilmavoimien Vihuri-jatkokoulutuskone

Valmet Vihuri -jatkokoulutuskone auttoi ilmavoimia selviämään sodanjälkeisistä vaikeista vuosista. Kone kehitettiin mahdollisimman pitkälle olemassa olevaa sodanaikaista lentokonemateriaalia hyödyntäen. Kuva: ilmavoimat

Jatkosodan päättyminen merkitsi ilmavoimien toiminnan miltei täydellistä pysähtymistä. Syksyn 1944 aselevosta elokuuhun 1945 voimassa ollut liittoutuneiden valvontakomission määräämä lentokielto seisautti koulutus- ja harjoituslentotoiminnan tilapäisesti kokonaan.

Rauhan tulo merkitsi myös kalustovähennyksiä ja muutoksia koko puolustushaaran toimintaan.

Vuonna 1947 allekirjoitettu Pariisin rauhansopimus määritti ilmavoimien taistelukonevahvuudeksi 60 lentokonetta ja henkilöstön enimmäismääräksi 3 000 henkilöä. Sopimus myös kielsi ilmavoimilta sisäisen pommikuorman kuljettamiseen kykenevät lentokoneet sekä ohjus- ja ydinaseet.

Lisäksi Kreivi von Rosenin hakaristitunnus korvattiin nykyäänkin ilmavoimien lentokaluston kansallistunnuksena käytettävällä sinivalkoisella kokardilla.

Supistamisvaatimukset johtivat sota-aikaisen lentokaluston merkittävään vähentämiseen sekä henkilöstön siirtymiseen Ilmavoimista siviiliin.

Pommikoneista ja vanhemmasta hävittäjäkonekalustosta suurin osa romutettiin. Puolustushaaran pääkalustoksi jäivät satakunta sota-ajan kovan käytön kuluttamaa Messerschmitt Bf 109 -hävittäjää.

Vuonna 1952 siirryttiin uuteen organisaatioon, jossa loppuvuodesta 1944 perustetut neljä rauhanajan lentorykmenttiä korvattiin kolmella, Tikkakosken Luonetjärvelle, Poriin ja Uttiin sijoitetulla lennostolla. Myöhemmin Hämeen, Satakunnan ja Karjalan lennostoiksi nimettyjen joukkojen päätehtävinä olivat hävittäjätorjunta, koulutuslentotoiminta sekä tiedustelu.

Toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina kansainvälisen sotilasilmailun kehitys oli nopeaa. Mäntämoottoriset potkurikonetyypit saivat tehdä tilaa jo sota-aikana ensimmäiset taistelukosketuksensa saaneille suorituskykyisemmille suihkumoottorisille hävittäjille.

Ilmavoimissa kehitykseen päästiin mukaan sodan jälkeisten niukkojen vuosien jälkeen vasta 1950-luvun loppupuolella.

Tärkeä merkkipaalu matkalla puolustushaaran modernisointiin oli vuonna 1951 käyttöön otettu Valtion lentokonetehtaan suunnittelema ja rakentama Vihuri-jatkokoulutuskone. Kone toi kaivattua helpotusta kalustotilanteeseen ja piti lentokoulutuksen pyörät pyörimässä vuosikymmenen loppuun asti.

Ilmavoimien Vampire-hävittäjä

De Havilland Vampire aloitti suihkukonekauden ilmavoimissa. Kuva: ilmavoimat

Vuonna 1953 ilmavoimat sai ensimmäisen suihkukoneensa Britanniasta tehtyjen de Havilland Vampire -hankintojen myötä. Vampirea seurasivat niin ikään saarivaltakunnasta ostetut suorituskykyisemmät Folland Gnat -suihkuhävittäjät vuonna 1957.

Vuonna 1958 tehtiin vielä kaksi hankintaa, jotka osoittautuivat ajan myötä erittäin kannattaviksi. Saab Safir -koulukoneet ja Fouga Magister -suihkuharjoituskoneet palvelivat 1980-luvulle asti. Ne tarjosivat hyvän pohjan ohjaaja-aineksen kouluttamiselle tulevien vuosikymmenien yhä suorituskykyisempään hävittäjäkonekalustoon.

Samana vuonna poistui myös käytöstä viimeinen sodassa mukana ollut lentokonetyyppi, Bristol Blenheim -pommittaja.

Myös ajanmukaisen, koko valtakunnan kattavan ilmavalvontatutkaverkon ja kalliosuojiin sijoitettujen ilmapuolustuksen johtopaikkojen rakentaminen käynnistettiin 1950-luvulla.

Takaisin sivun alkuun

 

Yliääniaika alkaa (1960-luku)

Ilmavoimien Gnat-hävittäjä

Folland Gnat oli hankinta-aikanaan 1950-luvun lopun mittapuulla melko suorituskykyinen suihkuhävittäjä. Seuraavan vuosikymmenen haasteisiin se ei enää kuitenkaan täysin pystynyt vastaamaan. Kuva: ilmavoimat

60-luvulle tultaessa nopea ilmailuteknologian kehitys asetti kasvavia vaatimuksia Suomen ilmapuolustukselle.

1960-luvulla ilmapuolustuksen valvontakyvyn ja lentokaluston suorituskyvyn oli vastattava tilanteeseen, jossa ilmatilassa liikkui moninkertaisella äänennopeudella ja jopa kymmenientuhansien metrien korkeudessa lentäviä maaleja.

Vuosikymmenen alussa ilmavoimat saattoi reagoida uusiin ilmauhkiin vain rajoitetusti. Puolustushaaran suorituskykyisintä kalustoa edustivat kaksitoista vaakalennossa vain aliääninopeuteen ja 12 kilometrin lakikorkeuteen kykenevää Gnat-hävittäjää, eikä valvonta- ja johtamisjärjestelmäkään vastannut täysin ajan vaatimuksia.

Tilanne koheni vuonna 1962, kun Neuvostoliitosta hankittiin laivueen verran MiG-21F -torjuntahävittäjiä, jotka sijoitettiin Utista Rissalaan siirtyneen Karjalan Lennoston sekä Luonetjärvellä toimineen Hämeen Lennoston kalustoksi.

Kaksinkertaisen äänennopeuden ja lähes 20 kilometrin operointikorkeuden saavuttamiseen kyennyt MiG oli hankinta-aikanaan kansainväliselläkin mittapuulla katsottuna ajanmukainen ja suorituskykyinen hävittäjä. Torjuntakykyä paransi osaltaan Pariisin rauhansopimukseen neuvotellun muutoksen nojalla koneeseen saatu lämpöhakuinen K-13 -ilmataisteluohjus.

Hävittäjätorjunnan ohella myös ilmavoimien johtamis-, valvonta- ja tukeutumisjärjestelmä ottivat huomattavia kehitysaskeleita. Ilmavalvonnan tutkaverkosto oli jo 50-luvulla rakennettu koko maan kattavaksi, mutta uudella vuosikymmenellä hankittu suurkantamatutkakalusto laajensi sen valvontakykyä merkittävästi.

Kuusikymmentäluvulla rakennettiin myös ilmapuolustuksen johtopaikoiksi suojatiloihin sijoitetut pääjohtokeskukset ilmavoimien lennostojen yhteyteen.

Lisäksi ilmavoimissa aloitettiin työ kriisiajan hajautettujen maantietukikohtien perustamiseksi eri puolille maata.

Ilmavoimien MiG-21F -hävittäjiä

MiG-21F edusti hankinta-aikanaan 60-luvun alussa torjuntahävittäjien kansainvälistä huipputasoa. Kuva: ilmavoimat

Vuosikymmenen aikana perustettuja uusia ilmavoimien joukkoja olivat Karjalan Lennostosta eriytetty Kuljetuslentolaivue Utissa sekä Kauhavalla toimivasta Ilmasotakoulusta itsenäiseksi oppilaitokseksi lohkaistu Ilmavoimien Teknillinen koulu.

Hämeenlinnasta Luonetjärvelle siirtyneestä Ilmavoimien Viestipataljoonasta puolestaan tuli Ilmavoimien Viestikoulu. Lisäksi jo ennen sotia Tampereen Härmälässä alkanut Koelentueen toiminta siirtyi kokonaan Kuoreveden Halliin.

Lentokalustossa käyttöön otettiin MiGien lisäksi myös kaksi muuta täysin uutta ilma-alustyyppiä, Puolustusvoimien ensimmäiset helikopterit, puolalaisvalmisteiset SM-1:t palvelivat neljä vuotta. Maalinhinaus- ja valvontakäyttöön puolestaan ostettiin suihkumoottorisia Iljushin Il-28 -pommittajia Neuvostoliitosta.

Takaisin sivun alkuun

 

Jokasään torjuntakyky saavutetaan (1970-luku)

Ilmavoimien Draken-torjuntahävittäjä

Ruotsalaisen Saab Draken -torjuntahävittäjän hankinnat antoivat ilmavoimille jokasään torjuntakyvyn 1970-luvulla. Kuva: ilmavoimat

1970-lukua on luonnehdittu aikakaudeksi, jolloin ilmavoimat saavutti sodanjälkeisen jälleenrakennusvaiheen jälkeen vihdoin ajanmukaisen tason kalustonsa ja toimintansa osalta.

Keskeinen osa seitsemänkymmentäluvulla tapahtunutta ilmavoimien suorituskyvyn kehitystä olivat lentokalustohankinnat. Vuonna 1973 ilmavoimat otti merkittävän kehitysaskeleen ja saavutti jokasään torjuntakyvyn, kun ruotsalaiset Saab Draken -torjuntahävittäjät saatiin käyttöön.

Drakenin tärkeimpiä uusia ominaisuuksia aiempaan lentokalustoon verrattuna olivat tutka sekä puoliaktiiviset tutkaohjukset, joiden avulla voitiin suorittaa torjuntoja ensimmäistä kertaa kaikissa sää- ja valaistusolosuhteissa.

Uutta aiempaan lentokalustoon verrattuna oli myös mahdollisuus ampua kohtilentävää maalia ohjuksella, kun aiemmin ammunta oli suoritettava aina takasektorista.

Drakenien saapumisen myötä myös ilmapuolustuksen kattavuus laajeni. Aiemmin Ilmavoimien suorituskykyisin lentokalusto oli ollut sijoitettuna pääasiassa eteläiseen Suomeen, mutta nyt Gnat-koneista luopunut Hämeen lennosto siirrettiin uuteen päätukikohtaansa Rovaniemelle ja varustettiin Drakeneilla. Sittemmin joukko-osasto nimettiin Lapin lennostoksi.

Jokasään torjuntakykyä vahvistettiin edelleen MiG-21 -hävittäjän uuden, tutkalla varustetun BIS-version vuonna 1978 alkaneiden hankintojen muodossa. Koneet sijoitettiin aiempien neuvostosuihkuhävittäjien tapaan Karjalan Lennostoon Rissalaan.

Ilmavoimien MiG-21BIS -hävittäjä

Neuvostoliittolaisvalmisteiset MiG-21BIS -torjuntahävittäjät muodostivat ilmavoimien päälentokaluston yhdessä Drakenien kanssa 1990-luvun puoliväliin asti.

Lentokalustohankintojen ohella ilmapuolustuksen suorituskykyä paransivat muun muassa kotimainen uusien matalavalvontatutkien kehityshanke sekä ensimmäisten ilmatorjuntaohjusten hankinta maavoimien joukoille.

Vuosikymmenen organisaatiomuutoksiin Ilmavoimissa kuuluivat Hämeen lennoston siirron lisäksi Ilmavoimien Teknillisen koulun siirtyminen Kauhavalta Kuoreveden Halliin. Lisäksi Ilmavoimien esikunta muutti Helsingistä Luonetjärvelle suojatiloihin vuonna 1972.

Seitsemänkymmentäluvulla käynnistettiin myös Porissa toimineen Satakunnan lennoston uuden tukikohdan rakentamistoimet Pirkkalassa.

Lisäksi vuosikymmenellä aloitettiin 1950-luvulla ostetun koulu- ja harjoituskonekannan korvaaminen uuden torjuntahävittäjäkaluston vaateisiin sopivalla kalustolla.

Liikkeelle laitettiin kotimaisen Valmet Vinka -alkeiskoulukoneen kehitystyö eli niin sanottu Leko-70 -hanke sekä Fougaa seuraavan suihkuharjoituskoneen hankinta. Fougan seuraajaksi valittiin englantilaisvalmisteinen Hawk. Valinnan yhteydessä tehtiin huolellinen eri kone-ehdokkaiden evaluaatioprosessi, jonka mallia on seurattu myös myöhempien vuosikymmenten lentokalustohankinnoissa.

Takaisin sivun alkuun

 

Hävittäjätorjunta vahvistuu (1980–95)

Ilmavoimien Hawk-suihkuharjoituskoneita

Hawk-suihkuharjoituskoneet ajanmukaistivat ilmavoimien lentokoulutusta 1980-luvulla. Kuva: ilmavoimat

Kahdeksankymmentäluku alkoi ilmavoimissa uuden lentokaluston vastaanottamisella, kun Satakunnan lennosto sai vuonna 1980 ensimmäiset englantilaiset Hawk-suihkuharjoituskoneet.

Hawk muodosti hyvän pohjan ohjaajien kouluttamiselle torjuntahävittäjäkalustoon, sillä kone oli riittävän suorituskykyinen ja vaativa hävittäjätaktiikan taitojen opiskelualusta.

Vuosikymmenen alkupuolella uusittiin myös yhteys-, kuljetus- ja maalinhinauskonekalustoa. Ajan uusia tyyppejä olivat Fokker F.27, Learjet 35 A/S sekä Piper Chieftain. Hankintojen onnistumisesta kertoo jotain se, että kaikilla konetyypeillä oli edessä vuosikymmenten palvelusura ilmavoimissa.

1980-luvulle saakka ilmavoimien torjuntahävittäjäkalusto oli sijoitettuna neuvostovalmisteisilla MiGeillä varustettuun Karjalan Lennostoon ja ruotsalaisilla Drakeneilla toimineeseen Lapin lennostoon. Satakunnan lennoston pääkalustona olivat ensin Fouga- ja sitten Hawk-suihkuharjoituskoneet.

Vuonna 1985 Porista Pirkkalaan siirtyvälle Satakunnan lennostolle hankittiin torjuntahävittäjäkalustoksi Drakeneita. Samaan aikaan jatkettiin myös MiG-21BIS -hankintoja. BIS-koneet korvasivat vanhenevia MiG-21F -koneita Karjalan lennoston ja Luonetjärvellä toimineen Tiedustelulentolaivueen käytössä.

80- ja 90-luvun kuluessa ilmapuolustusta kehitettiin monipuolisesti muun muassa hävittäjätaktiikan sekä johtamis- ja valvontajärjestelmien osalta. Lisäksi torjuntahävittäjäkalusto kävi läpi modifikaatio-ohjelmia, joilla ylläpidettiin ja parannettiin sen suorituskykyä aina vuosituhannen vaihteen tienoille ulottumaan arvioidun elinkaaren loppupuolelle asti.

Yhdeksänkymmentäluvulla yhteyskonekalustoa vahvistettiin toistaiseksi viimeisen kotimaassa valmistetun ja suunnitellun sotilaslentokoneen, Valmet Redigon, hankinnoin. Myös Hawk-koneista tehtiin vuonna 1993 täydennyshankintoja.

Kahdeksankymmentäluvun lopulla aloitettiin myös seuraajan etsiminen ikääntyvälle ja suorituskyvyltään jo kansainvälisestä kärjestä jäämässä olleelle Draken- ja MiG-kalustolle.

Hävittäjäkisan ehdokkaiksi ilmoittautuivat ranskalainen Mirage 2000-5, ruotsalainen JAS 39 Gripen, yhdysvaltalaiset F-16 C/D Fighting Falcon ja F-18 C/D Hornet sekä neuvostoliittolainen MiG-29. Näistä neljä ensimmäistä valikoituivat tarkemman evaluaation kohteeksi, ja ne koelennettiin talvella 1992 Hallissa.

Toukokuussa 1992 julkistettiin hankintapäätös, jonka mukaan McDonnell Douglas (nyk. Boeing) F-18 Hornet valikoitui ilmavoimien seuraavaksi torjuntahävittäjätyypiksi. Aiempien Fouga-, Draken- ja Hawk-hankintojen tapaan kaupan yhteydessä sovittiin laajasta koneiden kotimaisesta kokoonpanosta.

57 yksipaikkaista Hornetia koottiin Suomessa ja seitsemän kaksipaikkaista konetta Yhdysvalloissa. Henkilöstön perehdyttäminen uuteen konetyyppiin aloitettiin vuonna 1994, kun koneen vastaanottoon valmistautuvia ohjaajia ja lentotekniikan ammattilaisia alettiin kouluttaa Yhdysvalloissa.

Takaisin sivun alkuun

 

Hornetin kausi (1995–)

Ilmavoimien Hornet-monitoimihävittäjä vuonna 1998

Hornetit ovat olleet ilmavoimien käytössä reilut kaksikymmentä vuotta. Kuva: ilmavoimat

Hornet-hankinta merkitsi ilmavoimissa uuden aikakauden alkamista. Moderni ja tehokas päälentokalusto on muodostanut hyvän pohjan ilmapuolustuksen kehittämiselle.

Ilmavoimat vastaanotti ensimmäiset Hornetinsa, kuusi kaksipaikkaista F-18D -konetta marraskuussa 1995, jolloin ne lennettiin Yhdysvalloista Pirkkalaan. Vuonna 1996 valmistui ensimmäinen yksipaikkainen F-18C Patria Finavitecin tuotantolinjalta. Koko tuotantosarja oli valmis vuonna 2000, ja samana vuonna myös kaikki ilmavoimien kolme lennostoa oli varustettu uudella torjuntahävittäjäkalustolla.

Siirtyminen Drakenia ja MiGiä useita hävittäjäsukupolvia uudempaan Hornetiin merkitsi ilmavoimille huomattavaa kehitysharppausta.

Eräitä tärkeimpiä uuden kaluston ominaisuuksista olivat moderni pulssidopplertutka sekä tehokkaat AMRAAM-tutkaohjukset. Ne paransivat tilannekuvaa ja lisäsivät merkittävästi torjuntakykyä aiempaa pidemmille etäisyyksille.

Hornetin digitaaliset järjestelmät myös helpottavat tuntuvasti lentäjän työkuormaa ja mahdollistavat monipuolisen päivitettävyyden. Lisäksi kone voitiin helposti liittää osaksi 90-luvun lopulla käyttöön tullutta edistyksellistä kotimaista ilmapuolustuksen tulenkäytön johtamisen tilannehallinta- eli ITTH-järjestelmää.

Hornet-aikakausi on merkinnyt ilmavoimille myös kansainvälisen yhteistyön tiivistymistä.

Suomen liityttyä Euroopan unioniin ja Naton rauhankumppanuusohjelmaan ilmavoimat on osallistunut kansainvälisiin lentotoimintaharjoituksiin kotimaassa ja ulkomailla vuodesta 2000 lähtien.

Kansainvälisten yhteyksien kautta ilmavoimille tarjoutuu näköalapaikka sotilasilmailun globaaliin kehitykseen, tilaisuus omaksua maailmalla hyväksi havaittuja käytäntöjä ja toimintatapoja osaksi omaa toimintaa sekä harjoitella ilmapuolustuksen tehtäviä realistisesti maailman parhaiden ilmavoimien kanssa.

Lisäksi ilmavoimat on luonut ja evaluoinut valtioneuvoston vuoden 2004 turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon velvoitteen mukaisesti kansainvälisen valmiusyksikön.

Ilmavoimilla on ollut vuoden 2010 alusta lähtien mahdollisuus lähettää kuuden Hornet-hävittäjän ja 250 henkilön vahvuinen lento-osasto sotilaallisiin kriisinhallintatehtäviin, mutta se edellyttää erillistä valtionjohdon päätöstä ja yksikön kokoamista.

Hornet-hankinnan tultua päätökseensä on 2000-luvulla on uusittu muutakin ilmavoimien lentokalustoa. Vuodesta 2007 alkaen hankittiin Fokker F27:iä korvaavat CASA C-295M -kuljetuskoneet, ja vuonna 2010 riviin tulivat Chieftain- ja Redigo-kaluston tilalle hankitut sveitsiläisvalmisteiset Pilatus PC-12NG -yhteyskoneet.

Vuonna 2011 käyttöön tulivat myös Sveitsin ilmavoimilta ostetut Hawk Mk 66 -suihkuharjoituskoneet. Ne korvaavat lentokoulutuskäytössä osan eniten lennettyjä vanhimpia Hawkeja. Kaikkiin tulevaisuudessa käyttöön jääviin Hawkeihin toteutetaan ohjaamon modernisointiohjelma.

1990-luvun uudistuksiin kuului Hornet-hankinnan lisäksi myös ilmavoimien vastuulla 1960-luvulta asti olleen Puolustusvoimien helikopteritoiminnan siirtyminen Maavoimille Utin Jääkärirykmenttiin. Vuonna 1997 Utissa toiminut Kuljetuslentolaivue siirrettiin Tikkakoskelle, jossa se toimi vuodesta 2012 alkaen toimeenpantuun puolustusvoimauudistukseen asti Tukilentolaivueen nimellä.

2000-luvun puolivälissä uudistettiin ilmavoimien koulutusjärjestelmää. Vuonna 2005 Vinkoilla tapahtuva peruslentokoulutus annettiin aina ilmavoimien alkuajoilta asti koneiden huolto-, korjaus- ja kokoonpanotoimintaan osallistuneen puolustusteollisuuskonserni Patrian toteutettavaksi.

Tätä yhteistyötä varten pääasiassa Kauhavalle sijoitettuna ollut Vinka-kalusto siirrettiin Tikkakoskelle.

Samalla aiemmin lennostoihin hajautettuna toiminut Hawk-kalusto keskitettiin Kauhavalle, jossa annettiin keskitetysti ilmavoimien ohjaajien jatko- ja taktinen lentokoulutus.

Samassa yhteydessä Kauhavalla toimiva Ilmasotakoulu nimettiin Lentosotakouluksi. Ilmavoimien Viestikoulu Tikkakoskella puolestaan nimettiin uudelleen Ilmasotakouluksi.

Vuonna 2012 käynnistyneessä puolustusvoimauudistuksessa ilmavoimien organisaatiorakenne koki erään suurimmista muutoksista koko puolustushaaran historian aikana.

Uudistuksen myötä Hornet-lentotoiminta keskitettiin Lapin ja Karjalan lennostoihin. Satakunnan lennostosta tehtiin kuljetus- ja tutkimuslentotoimintaan keskittyvä joukko-osasto, johon kuuluvaan Ilmataistelukeskukseen liitettiin aiemmin Hallissa toiminut Koelentokeskus ja jonka alaisuuteen siirtyi myös Tukilentolaivue. Lisäksi ilmavoimien Hawk-suihkuharjoituskonekoulutus ja lentoteknillinen koulutus keskitettiin Ilmasotakouluun. Tämän seurauksena Ilmavoimien Teknillinen Koulu lakkautettiin vuoden 2013 ja Lentosotakoulu vuoden 2014 lopussa.

Samalla ilmavoimat luopui Satakunnan lennoston 3. Pääjohtokeskuksesta ja perusti Ilmavoimien esikunnan yhteyteen Ilmaoperaatiokeskuksen (IOK), joka vastaa Suomen ilmapuolustuksen operatiivisesta johtamisesta. Lisäksi Ilmavoimien Materiaalilaitos liitettiin osaksi uutta Puolustusvoimien logistiikkalaitosta.

Ilmavoimien CASA C295M -kuljetuskone

CASA C-295M -kuljetuskoneet edustavat 2000-luvun lentokalustohankintoja. Kuva: ilmavoimat

Ilmavoimat on pyrkinyt koko historiansa ajan aktiivisesti kehittämään suorituskykyään. Tälläkin hetkellä puolustushaaralla on käynnissä hankkeita, jotka turvaavat Suomen ilmapuolustuksen iskukyvyn myös tulevaisuudessa.

Kuluvan vuosikymmenen aikana käynnissä on ollut muun muassa ilmavalvontatutkien uusinta- ja päivitysprojekti sekä Hornet-kaluston elinkaaripäivityshankkeita.

Vuonna 2016 valmistuneiden Hornetien Mid-Life Update 1 ja 2 -päivitystöiden yhteydessä parannettiin Hornetien ilmataistelukykyä, tehtiin koneen loppuelinkaaren suorituskykyä turvaavia muutostöitä ja hankintoja ja otettiin käyttöön alun perin monitoimihävittäjäksi suunnitellun koneen ilmasta maahan -toimintakyky. Näin ilmavoimat valmistautuu hävittäjätorjunnan lisäksi tukemaan omaa ja muiden puolustushaarojen taistelua kauaskantoisten täsmäaseiden vaikutuksen avulla.

Ilmavoimat valmistautuu myös Hornet-kaluston jälkeiseen aikaan. Vuonna 2015 käynnistyneen HX-hävittäjähankkeen tavoitteena on korvata 2025 alkaen käytöstä poistuvien Hornetien suorituskyky monitoimihävittäjään perustuvalla ratkaisulla.

Takaisin sivun alkuun

 

Lisätietoa ilmavoimien historiasta 

Henkilöhistoriaa

Ilmavoimien Mannerheim-ristin ritarit (pdf)

 

Ilmavoimien käyttämää lentokalustoa

Lentokalusto 1910-luvulla (pdf)

Lentokalusto 1920-luvulla (pdf)

Lentokalusto 1930-luvulla (pdf)

Lentokalusto talvi-, jatko- ja Lapin sodassa (pdf)

Lentokalusto 1950-luvulla (pdf)

Lentokalusto 1960-luvulta nykyaikaan (pdf)

 

Takaisin sivun alkuun